Minä ja koira, me olimme katselemassa maisemia Keski-Suomessa. Täällä ne ovat kyllä upeita. Saimaan rannalla kasvaneena järvimaisema on se kuuluisa sielunmaisema. En minä mertakaan vihaa, mutta onhan se toisenlainen kuin pehmeä, läheinen, kotoisa kotijärvi. Muistan, kuinka vastayliopistoonpäässeenäfuksina kuljeskelin silloisen kämppäni maisemissa Lauttasaaressa ja haistoin ensi kertaa meren. Se oli vapauden, unelmien täyttymisen ja aikuisuuden tuoksu. Espoossa tuntuu hassulta haistaa sama tuoksu. Vaan eivätpä ne huonoja muistoja ole, joten antaa haista vain.
Vaan kyllä tämä ihmisen aineellisen hyvän tavoittelu aikamoista tuntuu olevan. Eipä sitä ihan vapautuneesti voinut rantoja tallata, mökkejä katsella ja lokkeja varoa, kun jo tuli pisto sydämeen: miksei minulla ole tuollaista paikkaa järven rannalla, koivujen katveessa, laaksojen kätköissä. Miksei vain voi olla onnellinen siitä, että saa niillä rannoilla kuljeskella ja olla ihminen? Kohta minä jo alan hamuta itselleni louis vuittoneita ja manolo blahnikeja. Minna Parikan kengistä olen jo haaveillut.
Vielä olen pysynyt kuitenkin ruodussa. Tänään istuin ihan kiltisti kasvisravintolassa syömässä hummusta. Tämä tarina ei kerro, kuinka monta turhaa kilometriä pikkusportti kulki, jotta me, minä ja koira, pääsisimme sinne maisemia katselemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti