Vierailu Nörttilandiaan

Kuten kunnon tyttöystävän kuuluukin, aamiaisen tekemisen jälkeen hoidin Nörttiprinssin asioita. Ne vaativat käyntiä Kumpulan kampuksella. En ole ikinä käynyt siellä yksin. Vaan nytpä ei ollut vaihtoehtoa. It-maailma ei pärjää ilman minun Muruani kuin kaksi päivää viikossa. Eikä kumpikaan niistä sattunut tälle keskiviikolle.

Päällimmäisiksi kysymyksiksi heräsivät: 1. Mihin ne oikein työllistyy. 2. Kuka voi olla kiinnostunut "joukkojen todistamisesta" lounaspöydässä. 3. Miksi kukaan ei kertonut opiskelijaminulle, että myös ne helmipojat ovat Kumpulassa. 

Erityiskysymyksenä jäin pohtimaan sitä tyhjässä ruokalassa samaan pöytään kanssani rynnännyttä pariskuntaa. Tai eivät he olleet pariskuntapariskunta, mutta ilmeisesti mahdollinen pariskunta. Koska minä luulen, että se matemaatikkonörttipoika yritti iskeä sitä samanlaista tyttöä. Tyttöparka ei mielestään ollut tarpeeksi hyvä ja fiksu ja pätevä sille pojalle vaan punasteli ja änkytti jatkuvasti. Ja jos se poika ihan oikeasti yritti saada sen tytön mielenkiinnon, taktiikka oli aivan väärä. Ei ainakaan meillä Keskustakampuksella olisi saanut kenenkään naispuolisen mielenkiintoa heräämään hölpöttämällä jatkuvasti - omasta itsestään, matikan opinnoista ja siitä, mitä sen tytön hänen mielestään pitäisi tehdä ja opiskella. Mutta en sitten tiedä, voihan siellä Kumpulassa olla toisenlaiset deittailusäännöt.

Lähdin nopeasti koko Kumpulasta siinä vaiheessa, kun tämä iskemiseensä sangen tyytyväinen poika ryhtyi puhumaan humanismista. "Kun ei siinä määritellä tarkkaan asioita, niin eihän sitä voi edes opiskella." Niinpä. Ilmeisesti kuitenkin osoittaakseen sivistyksensä hän valaisi tyttöä, että ymmärtäähän sen toisaalta tämän määrittelemättömyyden, koska eihän se kuitenkaan mitään matematiikkaa ole. Kehottipa vielä tyttöä opiskelemaankin "jotain humanistista ainetta". Niin, samapa tuo on, eihän ne niin paljon toisistaan poikkea nuo oikeustiede, kielihistoria ja filosofia.

Autossa muistin, että minun Nörttiprinssini on saman kampuksen kasvatti. Ja hänen koko lapsuuden perheensä. Noh, kuka väittää, että espoolaistuminen helppoa olisikaan.

Kesäkivaa

Aika paljon sitä ehtii tehdä, vaikka käy töissä. Ja ehtisi kai enemmänkin, jos ei tulisi näitä vapaapäiväahdistuksia ja niiden myötä kaikkia tosi kivoja ajatuksia omasta elämästä. Pitäisiköhän pyytää esimieheltä, että saisi olla myös vapaapäivinä töissä? Tai sitten vain toimia espoolaisesti: hankkia niin paljon harrastuksia, ettei ehdi ajatella, onko työ- vai vapaapäivä, kun se on joka tapauksessa täyteen ohjelmoitu. Niin se taitaa olla parasta.

Mutta hei, olen ehtinyt kuitenkin kaiken vatvomiseni keskellä tehdä muutamana päivänä myös kesäkivoja asioita.

Pikkuveli meni naimisiin! <3 Ihanat, romanttiset ja kauniit maalaishäät. <3 Oli kyllä isosiskolla(kin) aika herkkä päivä.

Minulla oli tuona juhlapäivänä vain kaksi tehtävää: saapua paikalle ja pitää puhe. Ensimmäisestä selvisin hyvin, toisesta itkien.

Minä ja koirat olemme niiden vapaapäivien kunniaksi, jotka olemme viettäneet pk-seudulla, käyneet toisinaan aamuisin ihanassa Haltialassa. Siellä sitä saa kaupunkilainenkin aistia maaseudun tunnelmaa. Mutta pääsee toisaalta myös autolla pois heti kun tekee mieli siistiin betonikerrostaloon.

Helsingissä on totta kai pakko käydä aina säännöllisin väliajoin toteamassa kuinka ihanaa siellä olisi asua ja kuinka kamalan meluisaa ja ruuhkaisaa siellä aina on.

Nörttiprinssi väittää, ettei ole koskaan nähnyt minua yhtä stressaantuneena kuin Helsingin keskustassa, mutta silti kuulemma haluaisin muuttaa sinne. Se ei pidä paikkaansa. Olen tosi paljon stressaantuneempi tosi monessa muussa paikassa. Ja hän tietää sen itsekin. Kunhan vain sanoo, että minä ihan varmasti muuttaisin Espooseen. Sitä paitsi en minä edes halua muuttaa Helsingin keskustaan. Minä vain unelmoin siitä. Ja ne ovat ihan eri asioita.

Lisäksi olen kotoillut. Kudon yhtä pienenpientä juttua, mikä on aika suloista. Ja vaihdoin lakanat aurinkolakanoihin. Että on minussakin oma sisäinen kotirouvani, vaikka toivoisinkin, ettei niitä vapaapäiviä olisi ihan niin usein. Tai että silloin voisi mennä töihin, jos siltä tuntuu.

Helteettömänä päivänä

Minä ja koira, me olimme katselemassa maisemia Keski-Suomessa. Täällä ne ovat kyllä upeita. Saimaan rannalla kasvaneena järvimaisema on se kuuluisa sielunmaisema. En minä mertakaan vihaa, mutta onhan se toisenlainen kuin pehmeä, läheinen, kotoisa kotijärvi. Muistan, kuinka vastayliopistoonpäässeenäfuksina kuljeskelin silloisen kämppäni maisemissa Lauttasaaressa ja haistoin ensi kertaa meren. Se oli vapauden, unelmien täyttymisen ja aikuisuuden tuoksu. Espoossa tuntuu hassulta haistaa sama tuoksu. Vaan eivätpä ne huonoja muistoja ole, joten antaa haista vain.

Vaan kyllä tämä ihmisen aineellisen hyvän tavoittelu aikamoista tuntuu olevan. Eipä sitä ihan vapautuneesti voinut rantoja tallata, mökkejä katsella ja lokkeja varoa, kun jo tuli pisto sydämeen: miksei minulla ole tuollaista paikkaa järven rannalla, koivujen katveessa, laaksojen kätköissä. Miksei vain voi olla onnellinen siitä, että saa niillä rannoilla kuljeskella ja olla ihminen? Kohta minä jo alan hamuta itselleni louis vuittoneita ja manolo blahnikeja. Minna Parikan kengistä olen jo haaveillut.

Vielä olen pysynyt kuitenkin ruodussa. Tänään istuin ihan kiltisti kasvisravintolassa syömässä hummusta. Tämä tarina ei kerro, kuinka monta turhaa kilometriä pikkusportti kulki, jotta me, minä ja koira, pääsisimme sinne maisemia katselemaan.

Muutto aluillaan!

Eikös voi sanoa, että muutto on aluillaan, jos on käynyt hakemassa 13 pahvilaatikkoa Ikeasta? Minä ainakin sanon. Kahden kuukauden päästä niitä jo aletaan roudata sinne, jota kodiksi tulen kutsumaan. Kirjoja en lyhyen Keski-Suomen -keikkani aikana koskaan ehtinyt edes purkaa, mitä voidaan näissä olosuhteissa pitää pelkästään positiivisena asiana.

Tuleva työpaikkani on sellainen, josta olemme monta kertaa kulkeneet Nörttiprinssin kanssa ohitse ja ääneen puhuneet, kuinka hienoa olisi, jos pääsisin juuri sinne! Pääsiäisen tienoilla tuli viestiä, että paikka olisi auki ja esimies haluaisi tavata minut. Eläköön verkostot! Vaikka en vieläkään oikein voi uskoa todeksi, että näin todella tulee tapahtumaan. Ehkä siksi on hyvä, että ryhdyn pakkaamaan ja elämään muuttolaatikoiden keskellä, niin saan asiaan vähän tarttumapintaa.

Minulla on muutamia suunnitelmia siiheksi, kun olen espoolaistunut: ryhdyn liikkumaan entistä enemmän juoksemalla tavoitteellisesti ja uusimalla kuntosalijäsenyyteni, aloitan sen ratsastuksen nyt vihdoinkin uudestaan, menen kansalaisopistoon parantamaan ruotsin- ja/tai englanninkielen taitoani, menen ompelukurssille, alan aktiivisesti etsimään sitä koiranpentua, käyn säännöllisesti erilaisissa kulttuuritapahtumisssa kuten konserteissa, taidenäyttelyissä, teattereissa, museoissa, erilaisissa tapahtumissa, oopperassa ja baletissa, kirjallisuusjutuissa, yleisöluennoilla ja lisäksi etsin aktiivisesti kaikkia pikkuhärdelleitä, sisustan kotini tosi kauniiksi, laitan hyvää ja terveellistä ruokaa joka päivä, luen fiksuja kirjoja ja kudon joutohetkinäni.

Tällä hetkellä en valitettavasti voi oikein tehdä mitään muuta kuin katsoa hömppäleffaa. Tämän takia:

Kadun aurinkoinen puoli...

... toivottaa kaikki lukijansa sydämellisesti tervetulleeksi!
















Juuri ennen juhannusta se sitten varmistui - uusi työpaikka Espoossa. Ensi viikoksi on jo sovittu asuntoesittelyjä ja tulevia kotitanhuvia on käyty katselemassa. Tästä se espoolaistuminen alkaa. Tämä blogi seuraa, kuinka se tapahtuu ja millaista elämä on sen jälkeen. Humanistina Espoossa voi olla mielenkiintoinen haaste ja ennenkuulumaton mahdollisuus. Mutta sen on pakko onnistua!